Tukemalla hyvää minäkuvaa luomme mahdollisuuksia
24. tammikuuta 2017
Oletko koskaan miettinyt miksi uskolla itseen on suurempi vaikutus tulevaisuuteemme kuin ”todellisilla” taidoilla ja kyvyillä!? No oletko tavannut ihmisiä tai kokenut itse sen, kuinka mahdottomaltakin tuntuvat asiat toteutuvat? Tähän on selkeä vastaus aivoissamme ja sitä hyödyntämällä voimme jokainen saavuttaa itse tai auttaa muita saavuttamaan itselle tärkeitä asioita vaikeuksista huolimatta.
Minäkuva on kokemusten ja palautteen myötä syntynyt ajatuskokonaisuus ja mielikuva itsestä sekä siitä, mitkä asiat näemmee itselle mieluisaksi, epämieluisaksi, mahdolliseksi, mahdottomaksi, helpoksi ja vaikeaksi jne. Minäkuva syntyy siis peilaamalla itseämme suhteessa muihin, jolloin jokaisella ihmisellä on valtava vaikutus toisiinsa.
Minäpystyvyys on osa minäkuvaa. Se on mielikuvaamme siitä, mihin kaikkeen uskomme pystyvämme ja mihin emme. Nämä uskomukset itsestä vaikuttavat suoraan käyttäytymiseemme ja siihen, miten motivoidumme, mihin ryhdymme, miten toteutamme toimia ja miten arvioimme onnistumisemme. Minä kohtaan nepsy-valmentajan työssä jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat oppineet näkemään itsensä kyvyttömämpänä kuin he todellisuudessa ovatkaan. Liian vähäinen luottamus itseen ja omiin mahdollisuuksiin ehkäisee oppimista, ja muodostaa elämää estävän negatiivisen oravanpyörän.
Huom. Käyttäessäni sanaa uskomus, teen sen tietoisesti, sillä kaikki ”totuudet” luonnonlakeja lukuun ottamatta ovat hyvin pitkälti uskomuksia. Eli ajatuksia jotka olemme ostaneet omaksemme, omaksuneet todeksi, ja joihin uskomme. Monet uskomukset voivat määrittyä todeksi esim. laadukkaiden tutkimusten kautta, mutta vain kapea-alaisesti ajatellessamme; joku voi ajatella, että ihminen ei voi lentää, ja tämähän on sinällään totta. Mutta kun katsoo asiaa laajemmasta näkökulmasta, tietää, että ihminen voi lentää koneen avustamana. Kumpi on enemmän oikeassa? Ajattelun laajentaminen avaa uusia mahdollisuuksia. ;)
Kuinka sitten tukea myönteistä ja realistista minäkuvaa?
Tässäkin tavoitteessa on tärkeää huomata ajatus tasapainosta, kultaisesta keskitiestä, joka koostuu ainakin kahdesta näkökulmasta; realismista ja potentiaalista. Näillä huomiotamme ohjaavilla näkökulmilla on kummallakin tärkeä paikkansa minäkuvaa rakentaessa ja tukiessa, eikä niitä voi erottaa toisistaan tai arvottaa toinen toistaan tärkeämmäksi. Kumpaakin tarvitaan tasaisesti.
Realismi on kiinni tässä hetkessä eikä sitä ole syytä soveltaa tulevaisuuden ennustamiseen. Se, miksi realismi ei sovellu mahdollisuuksien tarkasteluun, johtuu yksinkertaisesti siitä, että tämä hetki ei ennusta tulevaa. Se kertoo vain nykyhetkestä. Mietipä esimerkiksi vakavasti sairastunutta henkilöä tai suuria haasteita kohdannutta nepsy-lasta. Oletko koskaan kuullut tällaisissa tilanteissa tapahtuneita onnistumistarinoita? Minä olen. Realismi on parhaimmillaankin vain sen hetkisen tiedon ja kokemuksen varassa tapahtuvaa arviointia siitä, kuinka yksilö pystyy suoriutumaan jostain asiasta sen hetkisten tietojen ja kykyjen puitteissa. Sitä se ei kuitenkaan kerro, voiko henkilö tervehtyä, oppia, kehittyä ja kasvaa niin, että hän ylittää tämän hetkiset haasteensa. Tai löydämmekö sellaisia ratkaisuja, joiden avulla vaikeuksista voidaan päästä yli. Vakaviin sairauksiin löydetään jatkuvasti uusia apuja ja nepsy-henkilöitä voidaan auttaa koko ajan paremmin uuden tiedon varassa, uusin keinoin. Tulevaisuutta on siis mahdotonta ennustaa.
Sen sijaan potentiaali (uskomus pystyvyydestä) on mieleemme luomamme kuva siitä, mihin uskomme että yksilö voisi pystyä parhaimmillaan, hyvissä olosuhteissa ja oikean tuen avulla. Yksilön potentiaalia arvioidessamme voimme siirtää katseemme tulevaisuuteen ja tarkastella avoimesti eri mahdollisuuksia joita näemme. Tässä arvioinnissa meidän on kuitenkin oltava erittäin tarkkoina rajaavien ja estävien mielikuvien vaikutuksesta kykyyn nähdä mahdollisuuksia, sillä tässäkään asiassa emme pysty ennustamaan.
Realismi siis rajoittaa ja rajaa (mihin pystyn juuri nyt, mihin en pysty) ja potentiaali avaa (mihin voisin pystyä ja haluan pystyä). Unelmat, haaveet ja toiveet ovat aivojamme ja mahdollisuuksiamme avaavia potentiaalikuvia siitä, mitkä asiat ovat meille tärkeitä ja mieluisia ja mitä haluamme saavuttaa. Potentiaalin luominen siis ohjaa meitä ja toimintaamme, huomiotamme ja käyttäytymistämme, energian ja resurssiemme suuntaamista. Realismi on tärkeää, koska se kertoo missä olemme nyt ja mistä lähdemme liikkeelle kohti tulevaisuutta. Jos emme tiedä missä kohtaa karttaa olemme, emme pysty alkaa navigoimaan itseämme perillekään. Potentiaali on se päämäärä ja tienviitta, joka osoittaa meille mihin päin kulkea!
Potentiaalin esiin tuominen ja sen tarkasteleminen on siis aivan yhtä tärkeä osa henkilön tukemista kuin realismin huomioiminen. Potentiaalin tarkastelun avulla me avaamme aivomme keskittämään huomionsa jumittuneiden uskomusten sijaan avoimesti ja luovasti kaikkiin havaitsemiimme mahdollisuuksiin. Kiinnittämällä huomiomme mahdollisuuksiin me autamme aivojamme jopa etsimään aktiivisesti ratkaisuja ja vaihtoehtoja, joita emme tässä hetkessä näe.
Potentiaalin näkyväksi tekemisellä on myös toiminnanohjauksen kannalta tärkeä tehtävä, sillä se ohjaa aivojamme. Aivot pyrkivät säästämään energiaa luomalla tavoitteita, joita tavat palvelevat. Kun me luomme vahvan mielikuvan potentiaalistamme, me annamme aivoille käskyn lähteä ohjaamaan meitä sitä kohti. Mitä vahvemmaksi tätä potentiaalikuvaa saadaan mielikuvissamme, sitä suuremmaksi osaksi minäkuvaamme se muotoutuu. Se laajentaa elämäämme realiteettien ja nykyhetken ulkopuolelle avaten mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Potentiaali vapauttaa meidät realiteettien luomista kahleista. Silloin kaikki on mahdollista.
Realismin ja potentiaalin epäsuhta näkyy oireina
Jos ihminen joutuu elämään lähes pelkästään realismin rajoittamaa elämää, puuttuu elämästä tavoitteet, suunta, mahdollisuudet ja vapaus. Jos ihminen taas ei huomioi lainkaan realiteettejaan, on vaikea luoda itselle sopivat tavoitteet ja sietää nykytilannetta. Ensimmäisessä vaihtoehdossa ihminen on pysähtynyt, jälkimmäisessä taas kilpajuoksussa itseään vastaan. Kumpikaan vaihtoehto ei ole meille hyväksi, joten joko psyykkeemme, kehomme tai ympäristömme alkaa oireilla jossain vaiheessa.
Oman tai toisen tilanteen hyväksyminen sellaisena kuin se tässä hetkessä on, on tärkeää, jotta tiedämme millä eväillä matka kohti tulevaisuutta alkaa. Hyväksyminen johtaa sen huomaamiseen, mitä matkanvarrella on otettava huomioon ja mitä välietappeja tarvitsee päästäkseen haluamaansa lopputulokseen: Mitä taitoja, osaamista, resurssia, apua, tms. tarvitsee!? Mistä huomaa, että on saavuttanut aina yhden välietapin ja että on edennyt hyvin matkalla kohti tavoitettaan!? Mitä vaihtoehtoja matkanvarrella on, jos jokin välietapeista ilmeneekin liian vaativaksi tai suljetuksi!? Mikä polku ja reitti sopii juuri minulle parhaiten?
Jos taas realiteetteja ei huomioida, kohtaamme jatkuvasti pettymyksiä, koska odotukset ovat liian suuret. Kohtaamme vastustusta, koska vaatimukset ovat sillä hetkellä liikaa. Jos elämme mielikuvissamme liikaa potentiaalissa, “sitten kun -elämää”, emme huomioi tätä hetkeä. Koska fysiikka ei pysty mielen tavoin ylittämään aikaa, on edettävä maltillisesti, jotta maailma ja ihminen ehtivät muuttua mielen mukana.
On myös hyväksyttävä se, että aina ihminen ja maailma ei muutu minun mieleni mukaan. Siksi sen sijaan, että odottaa elämän alkavan vasta päämärässä, on parasta edetä hetki hetkeltä, päivä päivältä ja iloita jokaisesta askeleesta. Realismin huomioiminen on siis huomion siirtämistä tähän hetkeen ja vastuunottoa tästä hetkestä ja siinä tapahtuvasta omasta toiminnasta. Emme voi elää vain mielessä vaan elämme fyysisessä maailmassa, jossa jokainen tekomme vaikuttaa ja johtaa johonkin. Realismi palauttaa meille siis vastuun omista toimistamme, valinnoistamme ja päätöksistämme, sekä sen huomioimisesta, että emme voi ylittää fysiikan meille luomia olosuhteita.
Oire on siis aina merkki siitä, että realismi ja potentiaali eivät ole tasapainossa. Siitä ei ole ketään syyttämistä, sillä jatkuvasti muuttuvissa tilanteissa ei ole oikeaa ja väärää vaihtoehtoa, on vain erilaisia vaihtoehtoja, joiden vaikutusta ja lopputulosta voi olla hyvin vaikea ennustaa. On vain siis tehtävä parhaansa erilaiset olosuhteet, esim. stressitaso, huomioiden.
Kun minäkuva sisältää mielikuvan laajasta potentiaalista (esim. pystyn kyllä mihin vain, jos saan aikaa ja vapauden tehdä rauhassa, omalla tyylilläni ja omassa tahdissani), syntyy kokemus ja uskomus pystyvyydestä. Kun tunnistaa selkeästi realiteetit, on helpompi luoda vaatimuksia eli tavoitteita suhteessa kykyihin (esim. en kiirehdi liikaa, koska kiireen tuntu luo sisäisen paineen, joka estää toimintaa). Yhdessä nämä muodostavat kuvan siitä, kuinka edetä elämässä; tarpeeksi pienin askelin, jotta kykymme ehtivät kehittyä vaatimusten mukana ja motivaatio pysyy yllä; kiirehtimättä, jotta voimme huomioida luonnollisen kasvuprosessimme rytmin ja biologiamme sekä ympäristömme aiheuttamat olosuhteet; iloiten jokaisesta onnistumisesta, jotta saamme näkyväksi pystyvyytemme ja potentiaalimme; sekä suuntaa tarvittaessa muuttaen, koska elämä ja me muutumme jatkuvasti.
Minäkuvan suhde ympäristöön
Pystyvyyteemme liittyy myös kiinteästi maailmankuvamme, eli mielikuvaan siitä, minkälainen maailma on ja mitä se meiltä vaatii. Maailmankuvan ja minäkuvan välinen suuri ristiriita aiheuttaa kokemuksen siitä, että emme pärjää tässä maailmassa. Joko maailma tuntuu vaativan meiltä liikaa tai emme koe vain itse pystyvämme siihen mitä meiltä vaaditaan. Sama asia kahdesta eri näkökulmasta: Ensimmäisessä mäkökulmassa maailman on muokkauduttava ihmisen mukana ja jälkimmäisessä ihmisen on muututtava maailman vaatimusten mukaiseksi. Kumpikin ajatus yksinään on aika raskas, mutta yhdessä ne mahdollistavat tasapainon etsimisen pystyvyytemme ja vaatimusten välille: Missä asioissa voisimme muuttaa maailmaa tai lähiympäristöä niin, että jokainen voisi siinä pärjätä ja missä asioissa taas yksilöt voisivat kehittää itseään ja saada tukea, jotta kykenevät toimimaan maailmassa, joka luo tiettyjä vaatimuksia kaikille?
Tätä ristiriitaa pystyvyyden ja vaatimusten välillä on kuitenkin tarkasteltava erittäin tietoisena omista lukkiutuneista ajatuksistaan ja hallitsevista mielikuvistaan: Uskomukset, yleisesti hyväksytytkin, voivat olla joissain tapauksissa enemmän estäviä ja vaikeuksia aiheuttavia, kuin rakentavia, tukevia ja hyvää lopputulosta aikaansaavia. Jokaisen ihmisen kohdalla asioita on siksi aina syytä tarkastella yksilöllisesti ja tilannekohtaisesti. Hyvin yleistyneet ja yleisesti hyväksytyt normitkin on syytä jättää huomioimatta siinä vaiheessa, kun halutaan avoimesti päästä tarkastelemaan tilanteita, joihin etsitään ratkaisuja. Rajoja on ennekin kaadettu ja tabuja rikottu, jotta jokaisella yksilöllä olisi mahdollisuudet hyvään elämään omista lähtökohdista käsin.
Kyse on katsontakannasta
Ihmiskunta on kehittynyt luovuutensa ansiosta. (Voit lukea tästä aiemman kirjoitukseni kautta http://neppari.net/blogi/innovatiivisuus-sosiaalialalla/). Luovuuden avulla me luomme uutta, kehitymme ja kehitämme, uudistamme maailmaa. Luonto toimii samoin. Ihmisen ahneuden luoman tehokkuusajattelun ohjaama toiminta taas kuluttaa ja pyrkii mahdollisimman suureen hyötyyn. Tehokkuusajattelu syö siis myös luovuutta eikä uudistumista tapahdu samassa vauhdissa kuin kulumista. Mutta elämä on dynaamista, alati muuttuvaa ja muokkautuvaa, joten meidänkin on syytä olla sitä. Kuten luonnon, on ihmiskunnankin muokkauduttava muuttuvien olosuhteiden myötä, jatkuvasti. Oltava liikkeellä, psyykkisesti ja fyysisesti. Elämä, maailma ja ihmisen kehitys ei pysähdy koskaan, vaan kasvua ja muuntumista tapahtuu aivan jatkuvasti, näkökykymme ulottumattomissakin.
Realismi mahdollistaa tilannekohtaisen toiminnan olosuhteiden luomien vaatimusten mukaan, kun keskitymme hetkeen ja siinä läsnä oleviin vaatimuksiin. Sen rinnalla potentiaalisuus avaa mielemme tarkastelemaan asiaa suuremmassa mittakaavassa, jolloin saamme tietoomme myös tilanteen sisältämät mahdollisuudet. Oleellista tässä onkin se, mihin me kiinnitämme huomiomme: Mitä kaikkea me huomioimme tehdessämme tilanteista arvioita ja mitä me loppupeleissä valitsemme toimintaamme ohjaaviksi huomioiksi ja niistä syntyneiksi ajatuksiksi!? Meillä on siis vapaus valita huomiomme kohteen, siitä rakennetut ajatukset sekä niiden kautta syntyneen toimintamme. Haluatko nähdä vain realistiset esteet vai myös potentiaaliset mahdollisuudet? Haluatko avata mielesi luovalle ajattelulle ja oman maailmankuvasi ylittäville mahdollisuuksille? Vain siten voi syntyä jotain uutta, jotain mitä tässä hetkessä ei ole vielä läsnä, mutta jonka näemme tulevaisuuden mielikuvissamme.
Kohti hyvää minäkuvaa
Kohdatessamme itsessämme tai toisissa minäkuvaa, joka on epärealistinen tai mahdollisuuksia sulkeva, voimme avata parhaamme mukaan tulevaisuuden näkymiä haastamalla estäviä ajatuksia. Hyviä ohjaavia kysymyksiä on esim. Kuka sanoo ettei pysty? Osaako hän ennustaa? Mikä saa itse uskomaan ettei pysty? Perustuuko uskomus menneisiin kokemuksiin? Ennustaako mennyt tulevaa? Eli jos eilen satoi niin sataako silloin tänäänkin? Kannattaako estävistä uskomuksista pitää kiinni vai työskennellä sen eteen, että antaa itselleen ja toisille mahdollisuuden onnistua!? Lopputulos ei ole koskaan taattu, mutta kuinka paljon voi saada ja saavuttaa jämähtämällä paikoilleen!?
Minä olen päätynyt tekemään työkseni valmennusta, koska olen nähnyt elämäni varrella ihmisen potentiaalin puhkeavan kukkaansa ja ylittävän jopa mahdottomilta näyttäneet esteen. Oma elämän polkunikin on täynnä näitä onnistumisia, joiden saavuttaminen on ollut mahdollista vain, koska en ole suostunut pysähtymään esteiden edessä. Olen aina keksinyt jonkin keinon ylittää ne. Minäkuvani ja minäpystyvyyteni on vaihdellut elämän varrella valtavasti, mutta syvällä sisimmässäni olen aina tiennyt, että ihminen pystyy mihin vain kun niin päättää, haluaa, valitsee ja tahtoo sekä saa tukea toisilta. Kehittyvinä ihmisinä me emme pärjää kovin hyvin yksin, vaan tarvitsemme jatkuvasti muiden ihmisten tukea uskossa itseemme; kannustusta, rohkaisua, uskoa, toivoa ja tukea silloin, kun emme yksin kykene selviytymään. Hyvä minäkuva syntyy suhteessa toisiimme, joten meillä jokaisella on valtava voima vaikuttaa kohtaamiemme ihmisten tapaan nähdä itsensä ja mahdollisuutensa. Jokainen kohtaaminen on mahdollisuus, jos käytämme sen.
